Chinchillan historiaa       

Chinchilla Lanigera

(Tekstin alkuperä: www.chinchilla.com, suomennos, Riina "Tiuti" Rinkineva)

Chinchilla on peräisin Chilen, Perun, Bolivian ja Argentinan Andeilta, missä ne elävät villeinä luonnossa. Chinchilla on saanut nimensä chincha-intiaaneilta, jotka käyttivät chinchillaa ruokana ja vaatteinaan. 1400-luvulla chincha-heimo metsästi ja vangitsi tätä pientä eläintä, saadakseen ruokaa, ja nukkuakseen niiden nahkojen päällä. Heillä oli myös chinchillan karvasta kudottuja villavaatteita, niinpä espanjalaiset päättivät kutsua tätä intiaaniheimolle tärkeää eläintä chinchillaksi heimon mukaan.

Ajan myötä Inkat syöksivät Chincha-intiaanit vallasta, ja heidän valtansa alla eivät chinchat saaneet käyttää chinchilla-turkkeja, koska Inkat päättivät, että chinchilla oli vain kuninkaalliselle arvolle sopivaa, ja sitä sai käyttää vain aatelissukuun kuuluvat intiaanit.

1500-luvulla Inkat joutuivat vuorostaan antautumaan espanjalaisille valloittajille. Eräästä emiisistä kerrotaan, että hän olisi kuningattaren arvostusta tavoitellen lähettänyt kuningattarelle laatikollisen jalokiviä ja kultaisen lautasen. Suojataakseen aarteita, hän kääri ne inka-päälliköltä ottamaansa chinchilla-turkikseen. Lähettiläs, joka oli määrätty toimittamaan lahja perille, varasti aarteet ja lähetti kunigattarelle pelkän turkiksen ja pakeni. Kuningatar oli kuitenkin niin mielissään kauniista turkista, että haetutti lähettilään hoviin, ja tämän odottaman kidutuksen ja kuoleman sijaan hänet lyötiin ritariksi kunnioituksen osoituksena tuon kauneimman turkin, mitä kuningatar oli milloinkaan nähnyt johdosta.

Kun chinchilla oli esitelty sivistyneelle maailmalle, jokainen espanjalaisnainen himoitsi turkkia, jollaista kuningatar käytti. He eivät koskaan olleet nähneet niin pehmeää, niin keveää, niin ihastuttavaa sinisen harmaata turkkia, joka loisti melkein sateenkaaren väreissä. Se oli loppumaton ihastuksen ja kateuden lähde kaikille, jotka olivat tarpeeksi onnekkaita nähdäkseen chinchillan turkin.

Niin suuri oli chinchillaturkkejen menekki Espanjassa, että Etelä-Amerikan valloittajat etsivät chinchilloja samalla innolla kuin he etsivät kultaa ja arvokkaita kiviä. Chinchillan maine kasvoi nopeammin kuin turkkeja ennätettiin tuoda kun uutinen harvinaisesta ja kauniista turkista levisi ympäri eurooppaa.

Kaivosmiehet kutsuivat britit Andeille ja kansallisurheiluaan kaivaten britit pyysivät Englannista lähetettävän punakettuja, jotka he päästivät irti chinchillojen alueella. Viikonloppuisin englantilaiset jahtasivat kettuja, ja yötä päivää ketut jahtasivat chinchilloja.

Turkismetsästäjien ja saalistajaketun paineessa chinchilla pyydystettiin lähes sukupuuttoon vuosisadan vaihteessa.

1918 Chilen, Perun ja Bolivian hallitukset kielsivät lailla chinchillan riistometsästyksen ja kielsivät ansojen käytön, mutta vahinko oli jo tapahtunut.

1918 Mathias F. Chapman, kaivosinsinööri Chilestä tutustui tuohon korvaamattoman arvokkaaseen turkiksen kantajaan. Eräänä päiväna eräs intiaaniansapyydystäjä toi yhden chinchillan kaivosleiriin. Chapman tajusi chinchillan arvon, ja ollessaan järkyttynyt chinchillan tuhosta tuli ajatelleeksi että voisi pyydystää tarpeeksi eläimiä, jotta voisi ryhtyä kasvattamaan niitä Yhdysvalloissa vankeudessa, ainoana keinona pelastaa laji sukupuutolta.

Hänen kumppaninsa tiesivät, että chinchilla oli käytännössä kuollut sukupuuttoon, ja kaikki yritykset kasvattaa niitä vankeudessa olivat epäonnistuneet, ja kun Chapman viimein aloitti toimet suunnitelmansa toteuttamiseksi, he pitivät häntä hulluna. Hän palkkasi useita intiaaniansapyytäjiä, ja lupasi heille suuren kultapalkan jokaisesta "sinisestä" chinchillasta, jonka he toisivat hänelle elävänä.

Vihdoin, neljän vuoden jälkeen ja 23 intiaanin koluttua korkeat Andien huiput, pieni määrä näitä arvokkaita eläimiä saatiin kiinni. 11 näistä eläimistä selvisi hengissä Yhdysvaltoihin, ja niitä voidaan todella pitää koko tämän päivän chinchillapopulaation esi-isinä.

(Tiutin lisäys:) Herra Chpmannista kerrotaan myös, että hänellä oli oma lemmikkichinchillansa, joka kulki hänen olkapäällään jatkuvasti. Hänen hoidellessa chinchilloitaan tarhalla, oli yksi, joka istuskeli miehen olalla. Lieneekö tuo ollut juuri se ensimmäinen, jonka hän tapasi, onhan kovasti tavallista, että juuri tuo ensimmäinen chinchilla, johon ihminen tutustuu, tulee hänelle kaikkein rakkaimmaksi, vaikka sen jälkeen tutustuisi luonteeltaan kuinka oivallisiin, ja ulkonäöltään kuinka kauniisiin yksilöihin.